Mustelmani

Suuri pörssiromahdus edels mun syntymää,
mut köyhii oltiin muutenkin - jo ennen lapslisää.
Olin maalaistalon poika kuten kamutkin,
vanhemmat sitä pyörittivät yhteisvoimin.

Toi Talvisota käänteen suomalaisten elämään;
myös minun isä joutui rintamalle lähtemään.
Isä kaatui sodassa, kun olin kymmenen,
se oli suuri shokki, jota yhä muistelen.

Jos asiat ois menneet toisin,
maailman upein minä ollut oisin.
Mut eihän elämämme kudelma
oo amerikkalainen unelma.
Miks negatiivikuvat päässä kelautuvat?
Miks aina valokuvat nopeemmin haalistuvat?
Elon virran pyörteet jäivät elämään,
ei silti tunnu, että oisin voinut enemmän.

Isän kuoltuu into koulunkäyntiin lopahti;
näin oppikoulun pääsykokeen tulos flopahti.
Maatilakin myytiin, ryhdyin sekatyöläiseks;
eka työni oli viedä roskii taloist veks.

Työnantajat vaihtui, mutta elin unelmatta,
ykskin naulatehdas jätti palkat maksamatta.
Usko karis herroihin - ehkä korkeimpaankin;
pelastuuko isä, joka pelasti tän maankin?

50-luvul tuntui, että onni kääntyisi;
menin naimisiin ja sitten musta tuli isi.
Meille syntyi pojat, Elias ja Benjamin;
siihen aikaan vahvasti mä uskoin unelmiin.

Vaan 60-luvun loppu otti miehestä mittaa,
kun pojat murrosiässä ja vaimo pommittaa.
Sit virheitä tein, ja vaimo lähti lätkimään
ja pojat otti mukaansa - jäin yksin itkemään.

Koko 70-luvun ryyppäsin mä suruuni,
mä murennuin siis pieneen sievään onnen muruuni.
Multa meni työ, sit hoitoon mennä tajusin.
Onneksi sain melko pian työni takaisin.

Viisikymppisestä ylöspäin homma jo meni;
sanoisin, et elämä helpottui, kun vanheni.
En tajuu nykypäivän nuoruusihannetta,
elohan paranee ilman suorituspainetta.

Eläkkeellä paineet onneks selväst hellittää,
voi elettyä summata ja koittaa selittää.
Negatiivin logiikka mun objektiivissain;
ainut vain, et oppinut oon, ettei ainut vain.

Ajattele hyvää, kaunistaa se uniasi,
vielä saman voit sä tehdä sitten huomennasi.
Myötätunto on aivojen superfoodia,
se antaa lisää voimaa ja parantaa moodia.

(21.8.2013)